Lakkasin elämästä puolivaloilla

Mietin aika usein, että en ole varmasti helpoin ihminen, jonka kanssa olla parisuhteessa. Tarkoitan sillä sitä melkein pakonomaista luovan työn toteuttamista, sitoutumista sisäiselle kasvulle joogaamalla, lukemalla, reflektoimalla ja kirjoittamalla. Ja sanon tämän vain siksi, koska en näe monenkaan tekevän tällaista (ainakaan kotitöiden kustannuksella). Toteutus voi toki olla erinäköinen. Tänä aamuna kävellessäni ulkona annoin katseeni viipyä erään pihan puutarhassa, jossa ikäiseni nainen kitki rikkaruohoja, ja ajattelin, että ehkäpä tuossa toteutuu hänen päivän läsnäolevin ja nautittavin hetkensä.

Viime aikoina olen kipuillut paljon sen kanssa, mitä on todellinen antautuminen elämälle.

Luontainen elinvoimani on vahva ja villi, aika levotonkin. Tiedän, että kun lähden johonkin suuntaan täydesti ja annan sille täyden mahdollisuuden, uppoudun siihen kaikella vimmalla, menetän herkkäunisena ehkä yöunetkin, koska luovuus kukkii usein öisin. Ja tämä kaikki aiheuttaa tietysti myös kalvavaa levottomuutta, kuin polttava tuli hännän alla olisin liikkeen ja pysähtymisen välitilassa.

Siksi en uskaltanut aiemmin nostaa lappuja silmiltäni… Koska tiesin, etten pysty enää asettamaan niitä takaisin ja pakenemaan takaisin turvalliseen arkeen.

Olin opetellut olemaan haaveilematta siitä, mikä ei tuntunut mahdolliselta

Huomaan vain hetki sitten pitäneeni silmiäni osin peitettynä maailmalta. Olen kuikuillut vain niitä häilyviä valonkajastuksia silmäluomien välistä. Olen kuvitellut tällaisen elämän pitävän minut maadoittuneena ja kiitollisena tämänhetkisestä, ja osin se on sitä tehnytkin. Kun ei ole rajattomia mahdollisuuksia, olen tosiaankin vain siinä arjessa ja todellisuudessa kiinni, joka on silmieni edessä. Kuten esimerkiksi opiskelijana totesin alitajuntaisesti, että jos minulla ei ole rahaa, miksi haaveilla ulkomaille menemisestä? Niinpä en haaveillut. Kun minulla oli lapsi sylissäni, mietin, että lapsiarki näyttää tietynlaiselta. Siihen ei vain voi kuulua sellaista lähes mielenvikaista luovien projektien toteuttamista, mistä salaa kuitenkin aina haaveilin. Kun aloitin päätoimisena yrittäjänä vuonna 2022, ajattelin alitajuntaisesti, etten voi heittäytyä joogamaailmaan, vaan minun pitää ensin “vakauttaa tuloni” viestintätoimistomaailmassa, vaikka alun perin olin nimenomaan aloittanut yrittäjyyden, jotta voin yhdistää nämä kaksi asiaa saumattomasti ja lisätä jooga- ja hyvinvointipuolta.

Löydä aika itsereflektiolle

Toiset tekee sitä ehkä puutarhassa ja kokkaillessa, minä lähinnä kirjoittaen.

Mukautuvaisuus sen hetkiselle elämäntilanteelle on tietenkin välttämättömyys, mutta se ei ole kuitenkaan pelkästään hyvä juttu. Itse olen symbioosiin taipuvainen parisuhteissa: olen innostunut ja lähtenyt kameleonttina toisen suunnittelemaan elämään, kunnes olen jossain vaiheessa tajunnut, että ehkä tarvitsin jotain muutakin. Olen anteeksi pyydellen kysellyt, oman aikani perään. En ole ottanut sitä tarpeeksi. En ole siis tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin. Lisäksi se on ollut kiltteyttä. Mutta jos elinvoima pikkuhiljaa rapistuu, mitä järkeä on olla kiltti ja mukautuvainen. Silloin elän jonkun toisen elämää puolivaloilla…

Kun lopetin itseni pidättelemisen, jokin minussa heräsi uudelleen 

Olen oppinut vastikään uudelleen sitten lapsuuden, miltä TUNTUU, kun se valtava leikki, luovuus, ilo ja intohimo pääsee taas täyteen kukoistukseen, kun USKALTAA antautua tuntemattomalle. Silloin tuntuu kuin koko maailma olisi auki ja kaikki tiet mahdollisia. Ja vain tästä käsityksestä lähtien meidän pitäisi aina pystyä toimia, eikä pelosta tai paniikista, niin kuin saatamme usein tehdä dedisten keskellä. 

Ja sehän on aidosti PELOTTAVAA. Antautua epävarmalle elämälle kokonaan, siten, että antaa sen muuttaa itseään ja niin hyvin itse ennaakkoon suunnittelemaansa elämänkulkua. Koska me ihmiset luontaisesti etsimme turvaa ja vakautta, tähän ei olla useinkaan valmiita. Olenko minä? Uskon täydestä sydämestäni niin. Ja vain tässä tilassa mikä tahansa unelma tuntuu olevan mahdollinen❤️ Tänä vuonna tunsin, että nyt on uskallettava tehdä sitä, mitä sydän sanoo: tammikuusta alkaen vähensin viestintätoimistotyöt 3 päivään viikossa. Loppuaika on itselle tekemistä❤️. Nyt tunnen olevani itselleni ja elämälle autenttisen rehellinen ja mikä parasta, valtavan inspiroitunut.

Avain onneen on itsetuntemus: minun pitää saada tehdä erilaisia luovia juttuja, toteuttaa itseäni eri tavoin, oli kyse sitten tanssista, kirjoittamisesta tai tähtiin kurottamisesta valtavine suunnitelmineni. Tärkeintä on tietysti tasapainottaa unelmiin kurkottelu ja arkielämä ja KIITOLLISUUS nykyisyydestä kaiken keskellä… En voi olla jatkuvasti unettomana pilvissä olla… Ja arkeen palaaminen ja kattilan tiskaaminen voi todellakin olla maadoittavinta mitä voi tehdä haaveilun jälkeen.

Ole aina valmis leikkimään

Jos jokaiseen päivään mahtuisi edes hitunen leikkisyyttä, muistaisimme ehkä useammin, keitä olimme ennen kuin aloimme ottaa kaiken niin hämmentävän vakavasti.

Eikä mikään tällainen olisi mahdollista ilman mun tyttären nannya, turvamiestä, koordinaattoria, kokkia, sihteeriä, loveria ja paljon muuta (joo, tää on meidän humoristinen inside-juttu… 😛). Kiitos rakas PERUSKALLIONI Ilsu, että annat mulle niin valtavasti tilaa toteuttaa itseäni ja tuet mua näissä kaikissa jutuissa ❤️ Välillä ihmettelen itsekin, miten luonnollisesti otat vastaan kaiken tämän luovan kaaoksen, haaveilun ja jatkuvasti syntyvät uudet ideat – ja myös sen, että kasvu välillä haastaa meitä molempia. Seisot siinä vierellä vakaana, mutta et paikallasi, vaan yhtä lailla valmiina kasvamaan ja muuttumaan ja ennen kaikkea LEIKKIMÄÄN. ❤️